Miks musta tuntuu että mua ei oo ikinä kohdeltu näin. Ihmiset hymyilee mulle, juttelee, kohtelee kaltaisenaan.. ihan niinkun niitten pitäskin.

Mä juttelin kovin monelle muulle lapselle. En jännittänyt hetkeäkään, naureskelin yksin silloinkin kun en puhunut. Lukujärjestys on helppo ja ainoa miinus on se että ruokalasta ei saa Oivariinia. Keijun tai Flooran kanssa leipä maistuu ihan pahvilta.

Huomenna pitäs taas raahautua sinne ja musta se ei tunnu yhtään niin kamalta mitä se oli vuos sitten.

..tunti sitten ja aikaa nukkua on vielä iloiset kuusi tuntia. Ei väsytä.

Jotenkin tuntuu aina että joku vittuilee mulle tuolla jossain. Vikana lomaviikkona ei näkynytkään mitään muuta kun pilviä, ja heti ilmat paranee kun pitäs raahautua laitokseen. Mulla on edessä uusi rakennus, uudet ihmiset ja mä voin alkaa sen paljon paremmin kun miten mä tein sen virheellisesti  kolme vuotta sitten. Onneks tällanen koulusysteemi antaa ainakin Helsinkicityn asukkaille mahdollisuuden päästä eroon niistä toisten rumista naamoista ja vaihtaa uusiin ja nätimpiin.

Vaikka mä en sitä koulua lopettaessani tajunnut, niin mulla on ikävä erinnäisiä ihmisiä. Jotenkin tuntuu oudolta että pitää käyttää kännykkää tai konetta jotta niihin voi olla yhteydessä. Juttuja ei voi enää kertoa niille säännöllisesti. On pakko tehä omasta elämästä yhteenvetoa ja se on vaikeeta. Mä olen myös lueskellut mun päivistä ja löytänyt sieltä jopa niitä hyviä koulupäiviä viimevuodelta. Mä uskon silti vakaasti että mulla tulee olemaan paljon hauskempaa nyt tulevina vuosina. Pitää vaan aamulla teipata hymy paikoilleen ja lähteä valumaan kohti toisia mun kohtalotovereita.

Mun näljänsistätoista synttäreistä alkaen ne on menneet aina pieleen. Kaikki paha tuntuu aina kasaantuvan yhteen hetkeen.. tai ehkä sitä pahaa ei vaan tunne jos sitä ei oo kerralla tarpeeksi. Mä olen saanut kokea sitä ihan tarpeeks. Joka tapauksessa mun synttäreistä tulee taas kuivat, ja tällä kertaa jokanen löytää syyllisen lompakostaan.

Kesä 2006:
Vanhemmat eroavat. Isoäiti sairastuu syöpään. “Ei se oo mitään vakavaa, sen pitäs hoitua yhellä leikkauksella.”

Kesä 2007:
Isoisä on murtunut menetettyään vaimonsa keväällä. Edes synttäreillä ei voi esittää iloista: “Mulla on niin vaikeeta.”

Kesä 2008:
Lukiokirjat syö rahoja. Rillihankinnat syö rahoja. Rokotukset syö rahoja. Kahden lapsen perintöverot syö rahoja (valtio kusee, meillä ei ole mitään mistä maksaa kun mein perinnössä asuu ihminen). Vaihtoreissu Japaniin syö rahoja. Äidiltä menee niskat (syksyllä leikkaukseen), kotityöt jää lapsille.

Mä luulin muuttavani isälle asumaan. Mulla on sitä ikävä. Mä en voi. Mun tekemiset estää vaan raha. Mä en voi tehdä mitään ilman että mun vanhemmat osais olla pyytämättä toisiltaan rahaa ja se luonnollisesti aiheuttaa riitoja. Ennen mun ei tarvinnut ajatella mun tekemisiä euroissa. Rahaa oli aina, ja koskaan meillä tarvinnut jutella että joku ois liian kallista tai mahotonta lompakolle. Nyt sitä pitäs elää kahden talouden välissä. Mun vaihtovuosi uhkaa kariutua riitoihin rahasta aika yllättäen taas mun synttäreiden alla. Musta vois olla aika kohtuullista että edes kerran kolmessa vuodessa ne sais viettää täysin ilosissa merkeissä mutta ilmeisesti se on ihan mahotonta.

Mä en tiedä että mitä mun pitäs tehä. Oikeestaan mä en voikkaan tehdä paljon mitään. Mun pitää vaan toivoa siihen että mun vanhemmat osais kerrankin ajatella mua eikä rahojaan. Mä tiedän että se reissu on kallis, mutta se on asia jota vasten mä elän, asia joka on mun ykköstoive. Mä en voi ite tehä mitään sen eteen. Mun ikänen ei voi oikeastaan ansaita paljoa rahaa. Mä koitan kerätä varoja ja hoitaa velvollisuuteni kotona. Mä hoidan opiskeluni ja koitan olla hyvä ihminen. Mä teen kaikkeni minkä mä voin mutta en mä voi saada tollasia ilman mun vanhempien apuja. Tää miespuolisempi niistä ei vaan osaa ajatella että se reissu on mulle eikä äidille. On ihan mielettömän vaikeeta pitää kahdesta ihmisestä jotka ei pidä toisistaan.

Mun kesäni tuntuu valuvan ohi ilman että mä saan siitä mitään otetta. Päivä katoaa vaan jonnekkin ilman että mä saan tehtyä mitään tähdellistä..

Tänään mä raahauduin joenrantaan kaverin kanssa. Takas sieltä palatessa joku pulsuhtava herrashenkilö tykkäs kertoa mulle kuinka “neito on kaunis”. Sano sen kuka vaan se tuntuu aina yhtä kivalle. Toi oli kolmas herrashenkilö joka tykkäs sanoa mulle noin kuukauden sisällä. Mä en kaipaa itteni nuoleskelua, mutta kohteliaat ihmiset on aina kivoja. Välillä tuntuu aina orvolta kävellä hymyillen ja naureskellen kadulla kun vastaan tulee ankeeta porukkaa. Mun ois ite mahdotonta harrastaa samaa.

Mä toivon tässä koko ajan tässä samalla että kesä ois ohi ja että se kestäis paljon piempään. Mä olen yöihminen; valo ja kuumuus ei ole mun juttuni. Mun ihoni ei ole ollut näin ruskea pariin hassuun vuoteen. Puuteri on vaihtunut astetta tummempaan ja valokuvatessa mun naamani ei enää ylivalotu. Tukkakin lähtenyt vaalenemaan. Mitähän mustakin tulee..

Ensikuussa pitäis jaksaa vietellä synttäreitä, ja mua ei yhtään huvittais vanheta. Mulle kelpaa nää ikävuodet aivan loistavasti, kun saa vielä pistää kaikki tyhmyydet lapsena olemisen piikkiin. En tahtois ottaa vastuuta itsestäni, mutta sitä annetaan mulle väkisin.

Vaikka mä saan rahaa kotitöistä, en mä niistä siltikään nauti. Äidillä todettiin välilevyn pullistuma, eli sillä on niska ja selkä ihan paskana. Se pääsee leikkaukseen, mutta vasta puolen vuoden päästä. Siispä täällä talossa on tarjottu mulle lisää hommia josta sais maksua. Me kaikki kolme ollaan naispuolisia henkilöitä, ja keltään ei löydy pituutta enempää kun satakuuskytäviis senttiä. Mä olen meistä suurikokosin, joten saan ilosesti leikellä nurtsia ja hoitaa näitä muita miehisiä hommia. Mullakin ois ideana muuttaa isän luokse asumaan, mutta tiedä sitten että tahdonko mä jättää tätä kämppää mua nuoremman ihmisen ja selkävaivasen hoidettavaks.

Musta on kurjaa katella kun kavereiden perheessä tapellaan siitä kun toinen ei suostu tyhjentämään astianpesukonetta. Näillä ihmisillä on huone sekasin viikkoja, ja silti rahaa virtaa näiden lompakkoon. Jos sitä vahingossakin sanoo tälle kaverin veljelle, että kyllä sä nyt sen astianpesukoneen voit tyhjentää ja sitten heittää vähän esimerkkiä omista kotitöistä, niin heti sieltä tulee että “no mutta me ei tehäkkään niin täällä”. Eikai se sitten oo niin yllättävää että verrattaessa meidän lapsityövoimakämppää toisten koteihin meillä on melkein väkisin aina siistimpää. Kyllä mäkin mielelläni tekisin vähemmän hommia, mutta ei se vaan oo täällä mahdollista..

Mulle saa kertoa, että millä aikuisuus mitataan. Mua kohdellaan aikuisena ja lapsena. Parhaimmillaan samassa tilanteessa noita kaikkia vuorotellen: liian nuori tekemään sitä, tarpeeksi vanha ottamaan vastuun tästä.  Ihmisillä on monia mittapuita, ja mä sijoitun  niissä aika eri vaiheille.

Mä pidän itseäni kypsäksi ollakseni ikäiseni. En mitenkään erityisen aikuiseks ja asialliseks, vaan mun ajatukset kulkee vähän eri tavalla. Mä en ole rasisti, mutta yhtä ihmistyyppiä mä en voi vaan sietää. Mulla on varmaan lapsena tullut traumoja liiasta Tuhkimon ja Lumikin katselusta, mutta mä olen aina tiennyt että mä en voisi sietää mun vanhemmilla seurustelukavereita. Jo ala-asteella mulle oli selvää että mun vanhemmat eroaa joskus, ja mä tiesin jo sillon että ne tulee keksimään ittelleen uudet. Vielä selvempää oli että mä en voi sietää niitä.

Mun äitini on seurustellut puolitoista vuotta ja mä en tiedä vieläkään että miltä tämä sen mies näyttää. Iskän naisen näin kerran, mutta mä noinniinkuin hyödyin siitä. Vaikka mua kohdellaan meillä kuin aikuista, niin silti nää jaksaa kertoa kuinka lapsellinen mä olen kun mä en tahdo olla tekemisissä näitten ihmisten kanssa. Niitten ei pitäis kuulua mun elämään, ja jos mulla on se oikeus inhota niitä, niin miks hitossa näitten pitää joka välissä ehdotella yhteisiä menoja näitten ~ihanien~ ihmisten kanssa. Kieltäydyin ilmasesta lipusta Nighwishin keikalle kun iskän nainen ois ollu mukana. Oli ostanu sen lipun pojalleen, mutta koska se ei suostu näkemään mun isääni, niin se jätti keikan väliin. Dude on kakskymppinen, ja mä arvostan sen rohkeutta toimia noin. Mun vanhemmat ja etenkin iskä oottaa, että kun mulla on kasassa tasan 18 vuotta niin *ping* mä hyväksyn nää kaks ihmistä ja olen onnellinen. Tossa on hyvä esimerkki ihmisestä joka pitää kiinni mielipiteistään katsomatta ikään.

Mä olen aina inhonnut itseni vertaamista muihin. Kenellä on parempi koenumero, kuka on kivoimman näkönen, kenellä on paras kroppa, kuka on fiksuin, kenellä on eniten rahaa.. Mua verrataan kakskymppiseen ihmiseen ja meitä koitetaan kilpailuttaa siinä, että kuka “aikuistuu” ensin, ja lopettaa vihottelun. Sano nyt homofobiselle että homot on jees tai kerro koulua inhoavalle lapselle että siellä voi olla hauskaa. “Ei sun tartte tykätä siitä! Kunhan vaan tutustutte, opitte tuntee toisenne, voitte nähä, ootte kohteliaita ettekä riitele.. Voitas viettää yhessä aikaakin sitten!” Kiitos sanan ja itseni ilmaisun vapaudesta. Noilla ehdoilla hyvinkin helppo toteuttaa. Ja just joo.

Aamu alkaa loistavasti. Raahaan itseni suihkuun, ja kiroan sähköisen nettihaun ongelmia. Tulosten ei pitäisi tulla ajallaan. Menen junalla töihin, ja haen matkalla kokouksiin pullia. Toimistolle päästyäni puran tavarani pöydälle, otan avaimet käteen, tulostan itselleni sen päivän ohjelman ja lähden keittelemään ensimmäiseen kokoukseen kahvia. Tulen takaisin vaihteeseen, ja alan hakea avaimia. En löydä niitä.

Niin siinä kuitenkin kävi, että löysin avaimet ehkä parin kymmenen minuutin etsinnän jälkeen ja tulokset tulivat kuin tulivatkin ajallaan. Sain ängettyä itseni Helsingin tai koko suomen eliittilukioon, onneksi. Isä vei minut ruokiksella pizzalle ja lähdin töistä ajoissa keskustaan varmentamaan opiskelupaikkaani. Paluumatkalla mukaani tarttui kattavan kynsilakkakokoelman lisäksi farkut!

En ole housuihmisiä, ja rikottua kahdet viimeiset pöksyni olen elänyt monta kuukautta ilman ainoitakaan. Olen saanut kyllä ostettua kaiken maailman kapreja, mutta farkkujen ostaminen on mielestäni aivan kamalaa. Samaa totesi joku muu stokkalle ostoksiaan tekemään tullut nuori kaverilleen. Olisi kuulemma kuollut jos olisi tarvinnut ostaa farkkuja. Nyt se on kuitenkin takana, ja voin elellä toivottavasti näillä pitkään. Kunhan kesä ei tuo kiloja tullessaan.

Mä inhoan noita kahta sanaa yhdessä käytettynä tossa muodossa ja järjestyksessä. Huonompaa tapaa ei ole kertoa huonoja uutisia, ja mulle on kerrottu niitä noilla sanoilla jo useesti. Mä jotenkin vaistoon aina kun mulle soitetaan ja kerrotaan jotain negatiivista. Mulla on huono fiilis jo puhelun tullessa, ja kun soittaja alottaa ensimmäistä sanaa, niin mä tiedän, että mitä sieltä tulee tulemaan.

Mun yks rakas perheenjäsen on poissa. Joku, jolle oon eniten kertonu rakastavani sitä. Vaikka se käveli neljällä jalalla, oli mua vanhempi, melkein sokea, ei omistanut paljoa hampaita ja vaikka se kärsi sokeritaudista, niin se ei ois ansainnu kuolla jonkun eläimen toimesta. Fiksuissa rajoissa mä en rajota rakkauden määrää oli sen kohde mikä tahansa ötökkä tai vaikkakin eloton olento. Mä muodosta suhteita kaikkeen helposti, ja kaikkia mun läheisiä mä arvostan enemmän kun mitään muuta. Jokunen ihminen on jo sanonut tai sitten antanut sellasen kuvan, että tollasen eläimen perään itkeminen on typerää. Silti mikään ei muuta sitä faktaa että se varasti ison osan mun sydäntä ja se oli mulle kun sukulainen.

Musta on ihan kamalaa kun toiset sanoo, että “et sä tosta voi nyt tykätä” tai että “ei tollasta voi rakastaa”. Kaikkea voi rakastaa. Mua vieläkin harmittaa se kun mulle tärkeä villasukka jäi Tunisian hotelliin. Se oli sininen ja siinä oli kaks valkosta raitaa.. Sen toinen puolikas multa löytyy vielä laatikosta. Musta insesmi on ookoo jos molemmat osapuolet on täysin järjissään ja omasta tahdostaan rakastaa toista kun.. jotain jota voi rakastaa. Homoseksuaalisuus on ihan luonnollinen asia, ja rakkaus ei katso ikääkään. Jotkut on rakastuneet esineisiin, niinkun mä joskus luin lehdestä: joku nainen pitää edelleenkin Berliinin muuria miehenään. Sekin on musta ihan sallittua, ja se ei vahingoita ketään. Kaikki rakkaus on kaunista, kuten sanonnassakin sanotaan.

Päästiin sitten eroon peruskoulusta eikä tule ihan heti ikävä. Toisilla on lomaa.. ja toiset käy töissä. Peruskoulusta selvisin hyvin ulos, ja tuli sitä joku stipendikin vietyä muistona mukanaan.

Mä olen nyt jo kahden päivän aikana huomannut pari asiaa insinööreistä. Ensimmäinen on se, että ne juo paljon kahvia. Koko päivän mä juoksen läpi viittä keittiötä keittämässä kahvia niihin ja kokouksiin. Jokasella ihmisellä on koko ajan kuppi kädessä, ja ne kittaa sitä itteensä litratolkulla. Mä en ihmettelis, jos joku sais siellä joskus kofeiinimyrkytyksen.

Toinen kova juttu toimistolla on tissikalenterit. Joku älypää on tilannut sinne toimistolle vuosikalentereita, joissa toisella puolella on se puolialaston nainen ja toisella hämäävän söpö kettu tai valkovuokko. Varmuudeks vois sanoa, että mun työpistettä koristaa se ketullinen puoli. Ja mä olen ihan varma, että en oo ainoa, jonka työpaikalla on tällasta. Ihan rauhassa kattelkoon kuukauden päivät sitä naista, en mä niitä tuomitse.

Insinöörit myös pitää ruokien katselemisesta. Sinne kokoussaliin pyydetään ne neljä leipää, jotka sitten tilataan erikseen. Sama juttu kaikkien pullien kanssa. Kun sitten lopulta niitä neukkareita tullaan siivoamaan, niin leipiä on kolme jäljellä, ja kekseistä on syöty ehkä yksi. Kesätyöläinen saa sitten vähän ylimääräistä tavaraa syödäkseen, että en mä valita. Onneksi pyöräilen sinne ja takas sen parikymmentä minuuttia päivittäin, niin mä pysyn ehkä kuosissa.

Kivaa on, vaikka montaa päivää en ole vielä tuolla vietellyt. Tämän viikon jälkeen kolme jäljellä. Itkettää vaan mun seitsemän aamuherätykset, muuten mä tuhlaan vapaa-aikaani tuolla ihan mielellään. Sisko katsoo telkkaria kun mä lähden, ja se ei oo saanu itseään ylös ees sillon kun mä olen takasin, ja mä saan sentäs jotain hyödyllistä tehtyä. Se ois itsekkin tahtonut tonne paikkaan töihin, ja sille luvattiinkin jo paikka, mutta valitettavasti siskonsa pärjäs paremmin olemisessa. Vaikka se paikka oltiin luvattu meistä nuoremmalle, niin valitettavasti mun viimekesänen oleminen siellä toimistolla oli niin upeeta, että ne kieltäyty ottamasta siskoa sinne. Ja mä en ees pyytänyt päästä sinne.

Miksi kaikki on nykyisin niin vaikeaa? Mitään ei voi enää ilmeisesti tehdä helpon kaavan mukaan. Lehdessä oli juuri juttua äidistä, joka menetti huoltajuuden yrittäessään ottaa uuden aviomiehensä kanssa yhteishuoltajuutta. Onko tämä kaikki ihmisten kusettamista vai onko tällä kaikella oikeasti joku järki?

Kiikutin tänään oikojalleni vaihtopapereita. Papereissa sanottiin, että “kyllä, olen tutkinut oppilaan hampaat ja ne ovat kunnossa”. Alle piti lyödä nimi, päivämäärä, osoite ja leima.  Ei kuulemma ollut valtuuksia moiseen. Noh, kiltti vaihtari soittaa sitten oman alueensa hammaslääkärin ajanvarausnumeroon. Parin minuutin odottelun ja klassisen musiikin kuuntelun jälkeen vihdoin joku suostuu vastata. Ja tietysti, aikoja ei saa ennen elokuuta. Ainoa vaan, että paperit pitäisi palauttaa 16.6.. Noh, vaihtari näppäilee keskustan alueen ajanvarausnumeron. Tilanne on parempi, mutta aikoja ei saa ennen kesä- ja heinäkuun taitetta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää teetättää ylimääräistä työtä kaverin äidillä, joka on ammatiltaan hammaslääkäri. Menen tarkastuttamaan hampaani sitten tälle samaan aikaan kaverini kanssa, joten ylimääräistä työtä ei onneksi tälle synny. Silti.

Nuo vaihto-oppilas paperit sisältävät muutenkin kaikkea sellaista tietoa, mitä japanilaisten on ehdottomasti saatava tietää minusta.
[x] Vesirokko sairastettu kuuden vanhana
[x] Nielurisat leikattu samoihin aikoihin
Pulssi oli 22.5. 85

Nyt huomasin, että pituudeksi ilmoihin kaksi senttiä liian vähän. Zomg, kuka edes tekee sillä jotain.  Ihminen on nykyisin kirjoitettavissa paperille, ja siitä pitäisi pystyä päätellä kaikki. Papereilla haetaan kouluun, vaihtoon, töihin.. Tieto paperilla on joku todiste siitä, kuinka hyvä sinä olet. Jokaiseen kohtaan löytyy ihannevastaus. Jos siihen voi raksittaa sen merkitsevän kyllän tai ein, niin  se tekee sinusta halutumman ihmisen. Siksi sanojen käyttö on valtaa. Asettamalla kirjaimet ja sanat tiettyyn järjestykseen voit pärjätä elämässäsi toisia paremmin. Tieto ei ole enää valtaa. Loppupeleissä kyse on siitä, kuinka sinä osaat sen tiedon kertoa toiselle.

Taiteilijalle syntyy helposti suhde itsensä ja kaiken luomansa välille. Kun saan purettua itseäni paperille tai nettiin, kaikki se teksti nollaantuu päästäni. Jälkeenpäin on mukava lukea sitä kaikkea vanhaa ja pitää sitä itsestään syntyneenä. Päiväkirjaan kirjoitan ylös elämääni ja tänne kaikkea sen ympäriltä.