Anteeksi pisteiden puuttuminen joidenkin kirjainten paalta.

Rakastan japanilaisia. Tyttoja, poikia, miehia, naisia.. Valitettavasti se on vaan fakta, ja olisi suorastaan vale vaittaa jotain muuta. Olen vain rehellinen. Suuremmalla todennakoisyydella japanilainen on suomalaista paremman nakoinen/kauniimpi/komeampi/sopompi. Kun tanne asti on tultu, niin ei olisi mitaan jarkea pitaa koko ajan silmia vain kiinni!

 Japanilaislapset ovat huomattavasti suomalaisia lapsellisempia. Itse kun en tahtoisi aikuistua ollenkaan, niin tama paikka on hyva asua. Koulussa kikatetaan ja puheenaiheet tyttojenkesken ovat juuri sita tasoa, etta kuka poika on parhaimman nakoinen. Monella on naita ihastuksia jota meilla oli joskus ala-asteella, eli naaman perusteella valittua dudea palvotaan aina ajatuksissa. Tytot ovat sopoja, ujoja ja minun ei tarvitse varata paljoa kapasiteettia aivoista heidan kanssa jutellessa, muuten kuin kielellisesti. Poikien kanssa kun ei ole niin helppo jutella (johtuen sukupuoliroolijaosta), niin kylla noiden tyttojen kanssa viettaa keposasti aikaa.

 Japanilaisdudet ovat sitten ihan oma kastinsa. Englannintunnilla luonteitamme esitellessa moni koki itsensa romanttiseksi, mita suomalaismies ei ainakaan voisi aaneen myontaa. Nauttivat kuulemma yotaivaista. Kaytavilla vaaleapaista vaihtarityttoa tervehditaan usein, etenkin eraan poikien urheiluklubin toimesta. Toisinkuin tytot, japanilaispojat eivat ole ujoja. Tama nakyy sitten siina, etta aina koulupaivan jalkeen ennen klubeja urheilukamat vaihdetaan paalle keskella koulun pihaa. Ei silla, etta se pienta vaihtaria haittaisi.. Moni osaa sen mita suomalainen yleinsa ei, eli hymyilla. Itse olen hymyni takia suomessa yleinsa vaarinymmarretty, mutta taalla ei yksinkertaisesti voi hymyilla liikaa. Joka ilta koululta poistuttaessa koko hando booru tiimi vilkuttaa minulle ja kutsuu nimelta. Naista itsensa on viela nostanut esille yksi sempai, joka loytyy hyvin monen koulumme tyttojen paivaunista. Duden ymparilla pyorii aina jatkuvasti hyvin pelottava aura, joka ainakin aluksi vaikutti minuun fyysisesti. Fiilis oli sama kun kummitus olisi kutsunut minua nimelta, ja tahtonut sanoa hyvaa paivaa.

Viihdyn taalla. Jokainen paiva koulussa on edellista parempi.

Japaniin ei kannata lähteä jos ei jaksa edes Suomessa käydä kouluja. Klubiinkaan ei silloin kannattaisi liittyä. Joka aamu 6:10 ylös, 7:25 kouluun. Koulu alkaa 8:35 homeroomijja ja päättyy 15:35 homeroomiin. Sitten on klubi, jonka treeneissä istutaan 18:00 asti. Saisin kotiin itseni 50 minuutissa, mutta japanilaiset ovat poikkeuksetta hitaita, ja paluumatka kotiin kestää tuplat. Viikonloppuisin ja lomapäivinä klubissa istutaan sitten 9:00-15:30. Tarvitseeko edes sanoa, että vaihtari on _todella_ väsynyt jatkuvasti. En yhtään ihmettele miksi pienet japanilaiset sammuvat tunnille. Parhaimmillaan alle puolet seuraavat opetusta, ja on sitä kuorsaustakin kuulunut.

Jos olisin japanilainen, niin en tahtoisi liittyä mihinkään klubiin. Illat kotiinpalun jälkeen on muilla paitsi minulla läjäpäin läksyjä. Sitten englannin opettajani kehtasi vielä sanoa, että hänestä japanilaiset eivät tee tarpeeksi töitä. Suomalainen koulu on huipputasoa tilastoissa, ja minä käytän läksyihin 10 kertaa vähemmän aikaa Suomessa kun nämä japanilaislapset. Englanninopettajaani häiritsi myös suuresti, kun hänen luokkansa ei ollut uhrannut ruokatuntiaan treenatakseen joukkohyppynaruhyppelyä koulun urheilufestareita varten. Justjuu.

Rytmini on täällä muotoutunut sellaiseksi, että viimeistään kymmeneltä alkaa kroppa huutaa unta. Alussa leirillä saatu ylimääräinen paino on nyt lähtenyt putoamaan hurjaa vauhtia, ja vatsani kohdalle kasvanut kumpu on alkanut nopeasti vetäytyä takaisin sisäänpäin. En pystyisi ajatella miten mielenterveyteni jaksaisi jos minulla olisi vielä kokeita ja läksyjä kaiken tämän päälle, kun nyttenkin olen jatkuvassa väsymystilassa.

Japanilaislapsille pitäisi antaa elämä!

Oon näille kaikille japanilaisille toistaseks ollu hyvin vahvasti nähtävyys. Ei tartte sanoa päiväätä enempää, niin tulee heti perään hirveetä “kawaii” huutelua. Tähän mennessä mä olen löytänyt jo pari japanilaista mun päästä. Yks niistä oli mun aluevalvoja, joka tökki eka poskii, sitte nyki tukkaa ja totes, että “mutta tossa kuvassahan se on ruskee!”. Hyvällä tietysti, se nauro kovasti ja hymyili päälle. Leirilläkin tohon vähän kyllästy. Niinkun sen joku siellä toteskin: “Vaikka me ollaankin kaikki blondeja, niin se ei tarkota, että me ollaan jotain vitun kireitä”. Ja kireihän on siis japania ja meinaa kaunista.

Oon päässy posettaa noin miljoonaan kuvaan.  Obasan kävi tänään kylässä ja toi mulle japanilaisia naisia esittäviä liinoja ja neljä ressupehmoa. “Kaunis! Kuva! Vielä yks x4″ Papan puutarhurikaveri katto mua kummallisesti noin koko sen ajan mitä me tutkittiin sen jotain kummallista savustusuunia, jossa hiillostettiin kasveille jotain tikkuja ja mitä nyt sit kenenkin teki mieli. Samalla se toisteli koko ajan sanoja “hmm” ja “Finrando”. Sainkin lahjaks hiileks asti poltetun kävyn, appelsiinin ja kurpitsan (jota ne musta kyllä kutsu leiväks?!). Nyt noi kaikki istuu mun hyllyssä.

Ei tää mua tietysti  haittaa.. perjaatteessa. Kuitenkin noi siskot joutuu vaan kuuntelee papaa ku se sano niistä kaikkee rumaa. Esimerkiks:
“Sakin muotitajuisuus on 0″
“Saki oli kaunis pienenä mutta eipä oo enää.”
“Iku on sitte aika *esittää paksua*”
Eihän toi nyt olis kenestäkään kivaa.

Sitten asioita joita mä kaipaan Suomesta:
- Fazerin kaurapuikulat (japanilaiset leivät on sellasta höttöö D:)
- Dracula karkit + Turkinpippuri firewood sekotus
- Valion maito

Listalle pääsis myös popkornit, mutta niitä mun ois mahollista saada täältäkin. Kuha jaksasin käydä kaupassa. Ja tässä kai sitte kaikki tältä erää.

Täällä sitä istutaan, Japanissa. Viisi päivää vietettiin porukalla Tokiossa leirillä. Nyt ei suomea oikein voi käyttää muuten kun vaan kissojen kanssa jutellessa. Tuskin ne kyllä siitä mitään ymmärtää.. Mun päässä pyörii koko ajan oikeestaan kaikkea muuta paitsi suomea. Mä olen täällä aikalailla ummikko, mutta näillä mennään. Mun hosteista vaan papa puhuu enkkua pikkasen muita paremmin, mutta sekin rajottuu ala-aste tasoon. Mutta tää on oikeestaan just se mitä mä tahdoinkin. Näin mun on pakko koittaa käyttää japania englannin sijasta.

Tokiossa me päästiin totuttelemaan japanilaisten elämään. Leiripaikkana oli Yoyogi (kai noin romajilla?), eli joku olympiakylän  tapanen paikka. Iltasin itkettiin porukalla Tokion valoja ikkunassa, kun meiltä oli ehdottomasti kielletty Yoyogin alueelta (joka oli kyllä iso) poistuminen. Muutenkin japanilaisittain säännöt olivat kovinkin tiukat:

1)      Perille päästyä ei saanut hortoilla. Rettarit ohjasivat meitä kaikkialle melkein kädestä pitäen.

2)      Suihku oli sallittu 17:00-22:00

3)      Lights ”out” 22:00 (tästä sain kerran merkinnän D;)

4)      Lakanat piti taitella tietyllä tavalla kun niitä palautettiin. Allekirjoittanut joutui uusimaan yhden setin kun ei kelvannut.

Alkuun kaikki jetlagiset, likaiset ja haisevat suomivaihtarit olivat kovinkin nyrpeitä. Reipas vuorokausi suihkutta ympäri maailmaa lennellen ja suihkuun sai mennä vasta puolen vuorokauden päästä. Loppua kohden leirifiilikset sitten paranivat, ja lopulta sieltä lähteminen oli todella ikävää. Nyt mä olen ollut täällä perheessä kohta viikon. Alkuun sain ilkeän flunssan, mutta sekin alkaa olla jo pikkuhiljaa sairastettu pois. Paljoa en ole siis vielä kerennyt nähdä.

Koulussa on kyllä jo käyty, ja pikkasen huideltu kaupungilla. Siellä joku oikein mukava valokuvaaja pysäytti mut, ja kysyi, josko mä tahtoisin ryhtyä valokuvamalliksi. Papa ei ihan tykännyt, ja se mies tyytyikin lopulta antamaan mulle vaan sen käyntikortin.

Huomenna me mennään porukalla perhelomalle. Samalla pääsen testaamaan onsenia. Ei kai sitten muuta tällä kertaa.

Reilu tunti, ja mun lähtööni on aikaa jäljellä enää kolme viikkoa. Innostus kasvaa päivä päivältä, varsinkin kun sitä on saanut hosteilta postia ^^ Odottavat kovasti mua jo Japaniin, tahtovat näyttää mulle paljon asioita ja tutustuttaa mut monille ihmisille. Saan kiusattavaksi myös kaksi kissaa, mikä taas sopii mulle kun nyrkki silmään. Tässä kaiken tän keskellä pitäs sitä kai vielä olla surullinen kun joutuu kaverit jättää tänne Suomeen, mikä on aika vaikeeta.. Ilmesesti mä joudun kuitenkin käyttämään Japanin sisäsiä lentoja, mikä vähentää mukana raahattavien kamojen määrää kaheksalla kilolla, joka on tietysti perseestä. Koittakaa ite elää siellä Japanissanne yks vuos kahellakymmenellä kilolla. Mä ajattelin ryhtyä kyllä minimalistiks pakatessa, mutta toi saattaa mennä silti vähän liian tiukoille.

Mä olen myös aloittanut Japanin rytmiin totuttelemisen lomamatkalla Thaimaassa. Mä olen nyt herännyt kolmena aamuna neljästä ennen kuutta ja kerran vasta seiskalta. Kello on nyt 11, ja mä meinaan nukahtaa pystyyn.

Tällaseen faktaan pääs taas feministi yhen antoisan mesekeskustelun aikana. Fakta se on kumminkin. Koulussa kavereiden kerma koostuu oikeastaan kokonaan pojista. Koska mä katon kuitenkin maailmaa läpi omien silmien, mä näen vain ne viisi dudea, enkä itseäni niiden rinnalla. Luonnollisesti mä olen yksi osa niitä nostamatta tai laskematta mun arvoa mihinkään suuntaan. Kuitenkin moni ulkopuolinen takertuu siihen mun naiseuteen.

“Ai säkin pelaat tätä?” Kyllä. Varsin yllättävää, kun molemmilla puolilla tahkotaan parillakin koneilla sitä samaa peliä. Tilastollisesti naiset tai tytöt yleensä ovat huomattavasti vähemmän kiinnostuneita tietokoneista ja tietokonepeleistä. Onhan se kuitenkin aina kiva lähteä selittelemään jotain omaa näille kyselijöille. En mä edes tiedosta olevani ainoa tyttö, ennenkun fiiliksiä tullaan tän asian pohjilta kyselemään. Toinen tällanen tiedostamisen hetki on se, kun lauseita jatketaan nätisti: “Noniin pojat.. ja tyttö”. Päinvastoin kun mun tekstistä voisi ehkä päätellä, on tää musta enemmänkin hauskaa.

Mun ei ole hyvä olla. Muutamia vuosia takaperin mulla oli se oma turvallinen paikka. Nyt sitä on kuitenkin venytetty ja hajotettu. Asua voi isällä tai äidillä. Vaihtoehdot ei toki jää siihen, sillä isoisä asuu tässä varsin lähellä. Musta ei kuitenkaan tunnu hyvältä missään. Jos jää jonnekkin yksin, olo muuttuu kovin levottomaksi. Mun vakipaikka löytyy iskän luota, vaikka mä tiedän, että mä en tänne kuulu. Mulla ei ole täällä kavereita ja jos mä lähtisin ulos huitomaan, niin mä eksyisin. Äidin tyköä multa löytyy mun koko elämä, jota mä sinne 16 vuotta rakensin. Kaverit, tuttu ympäristö, sisko.. Mutta sekään ei enää tunnu hyvältä.

Mä olen tässä pitkään pohtinut, että missä sitä pitäis olla. Äidistä me nähdään liian vähän. Iskä tykkää, että mä en sais mennä äidille nyt jouluun asti, kun se tahtois olla mun kanssa. Isovanhemmat kaipaa mun seuraa, kun ei mulla ole ollut aikaa niillekkään. Helppoa oli lapsena, kun ne joulut pysty viettää molempien isovanhempien, vanhempien ja siskon kanssa. Nyt niihin sisältyy aina valinta. Koita nyt sitten vielä miellyttää kaikkia, tuhlata koko lomasi pelkkiin sukulaisiin, kun sitten kaveritkin itkee perään. Mä inhoan lomia just siks, kun mulla oletetaan olevan ihan yleettömästi aikaa. Mä voisin palkata itselleni sihteerin ja avustajan, jotka hoitais mut aina jokaseen paikkaan ajallaan ja sovitusti. Mä inhoan kaavamaisuutta, ja yleinsä mä vaihdan sijaintiani sopimattomasti extempore, ja sitten kukaan ei tiedä, että missä mä heilun. Mulle se käy, mutta perfektionistisille ja aikatauluistaan niin tarkoille vanhemmille ei.

Toi Japaniin karkaaminen sopii mulle just siksi hyvin, että mä pääsen koittamaan olemista uusissa ympäristöissä. Ilman mitään tuttua, takana viisihenkinen perhe (minä mukaanlaskettuna) ja optimistisen mielen kanssa mulla on mahdollisuus koittaa rakentaa itselleni toinen identiteetti. Mä pääsen koittamaan, jos mun paikkani on jossain muualla kun täällä Helsingin ghetossa. Toisista se vois olla hirveän pelottavaa ja jännittävää, mutta mä en ole jaksanut sellasia murehtia. Mä en jaksa odottaa sitä hetkeä, kun tästä hetkestä pääsee ottaa lomaa!

Yaaaa! Tämä lapsi pääsee viettämään vuotensa Osakassa! Kaveriksi saan kaksi siskoa, joilla on ikää 12- & 16-vuotta, sekä tietenkin näiden vanhemmat. Isä on ammatiltaan puutarhuri ja äiti on vain “firman työntekijä”. Toi sopii mulle kun nyrkki silmään, kun sitä suurkaupunkielämää mä tahdoinkin ehdottomasti kokea. Osakahan on siis japanin 3. suurin pikkukylä, josta porukkaa löytyy +2,5 miljoonaa. Paljon paremmin tämä päivä ei ois voinu mennä, ja mun fiilikset on ihan katosta, mitä ei toki voi päätellä otsakkeesta ja näin epämääräsestä tekstistä.

Ruotsin laiva lähtee liikenteeseen Helsingin Olympiaterminaalista 5.12. myöhässä. Laivan henkilökunta on joutunut tarkistamaan monen ykkösristeilylle lähteneen teinin laukut viinojen varalta. Illalla fiilis on mielenkiintoinen; itsensä iloiseksi tehneitä lapsia huitoo joka nurkassa, musiikin kuulee hyttiin ja lauluakin kuuluu välistä. Kaikkia se ei silti miellytä. Paikalla on tätejä, jotka paapovat lukiolaisia. Nurkissa viinalta haisevat miehet vikittelevät teinityttöjä..

Nuoruus on kultaista aikaa. Silloin nimenomaa pitää joskus jopa rikkoa rajoja, mitä tässä meidän yhteiskunnassa ei ymmärretä viranomaistasolla. Koulussa dokaamisesta voi puhua avoimesti, niinkun voi myös keskustella kaikesta muustakin vähemmän laillisesta. Valtio pitää kuitenkin kaikkea sitä kasvatushäiriönä, joka on kitkettävä maasta erilaisien lakien voimalla ja lisäämällä valvontaa iltaisin ostareilla ja kouluilla. Ei se kuitenkaan estä mitään, tekee vain asioista hankalampia. Eikä kukaan nuori todellisuudessa lopeta sitä tupakointia, koska sen askin hinta kallistui sen 40 senttiä.

Ei musta olisi ollut kiva katsoa sitä umpikännistä porukkaa siinä sammumispisteessä. Joku vietti yönsä laivan putkassa ja toista kannettiin sisään sen sammuttua laivan käytävälle. Pääosin se reissu oli kuitenkin oikein onnistunut, kunhan sen eli fiksusti. Isukki kannusti tätä lasta tekstiviestein maistelemaan _vähän_ alkomaholia, ja selkään ois kuulemma tullu, jos en ois vilkassu laivan diskoa (missä mä en kyllä viihtynyt). Jokaselta pitäs löytyä päästä riittävästi järkeä huolehtia itsestään, sillä tän ikäsen vanhempi voi aika huonosti vaikuttaa teininsä päihde- ja seurusteluelämään.

Koeviikko loppusuoralla, ja jäljellä on enää vaan ruotsi. Fiilis on hyvä, sillä koulussa tulee tehtyä joka päivä vaan se yks kahen tai kolmen tunnin koe. Koska kokeessa ei tarvitse tehdä kaikkia tehtäviä, on ne jopa kohtuullisen helppoja - vielä.

Mun ongelma on se, että mä en osaa tehtä töitä. Tai niinkun mun äiti sen mulle sanoo: jaksa, viitsi tai halua. Mun kroppani suojautuu työltä; aina kun pitäs vaikkapa lukea kokeisiin, mä onnistuneesti nukahdan. Mä olen vaan äärimmäisen laiska, ja vielä siitä ei ole ollut haittaa. Mun pääni oppii asioita helposti jos ne kuuntelee tunnilla, mutta musta tuntuu, että lukion kakkosvuotena sillä ei ihan pärjää.

Mä tahtoisin kyllä oppia tekemään hommia. Tai oppia jaksamaan tekemään niitä. On vaan paljon enemmän asioita, joihin mä mielummin aikani tuhlaan. Huomenna olisi se koe, ja lukenut en oo yhtään. Kello on kohta kymmenen, ja kokeeseen aikaa neljätoista tuntia.